Savitiellä

    

 

A pictorial story of how Habana stole my heart.

        

Happy pirate (picture by Erica).

 

 Erica and Malecón.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

The soft, tropic rain. Comes and goes. 

 

 

 

 

 

 

 

Red chinese restaurant straight from a Lynch-film.

 

Another chinese restaurant (my bag disappeared very mystically in this place called Sabor y magia-Taste and magic). 

 

 

 

 

 

 

Nukkumatti (my puppet) taking it easy on our balkony. He enjoyed also being in Habana.

 

 

 

 

 

The studio

 

Women in the studio: Ivette, Yaismelis and Yurina.

 

Our puppets.

 

 

Jasser and Ramiro working on the rooftop with the background art piece of our film.

 

Me and umbrellas made by Yaismelis (picture by Erica). On the background Habana Libre-hotel.  

 

 

 

 

 

Sunrise from my window.

 

 

 

 

 

 

 

Graffiti in old town.

 

 

 

 

 

 

Pablo and Ivette in Guillermo´s wonderful atelje.

 

 

 

 

 

 

PINAR DEL RIO

 

 

 

On the countryside food was running free on the yard of domestic restaurant. I ate fish.

 

 

 

 

 

Cemetery in Habanna

 

Separation.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Playing at the farewell party.

 

 

 

 

 

        

 Mummoni hautajaisten yhteydessä, pari viikkoa sitten, ajauduin pohtimaan hautajaiskäytäntöjä. Mummoni hautajaiset toteutettiin ev lut-kirkossa, heidän kaavojensa mukaan. Pappi ei ollut tuntenut mummoani, hänen puheensa kuullostivat korviini aivan tuskallisen ontoilta, lähinnä pappi halusi tähdentää, että Jeesus pelastaa. Koskettavinta toimituksessa olivat:

-kaunis urkumusiikki

-arkun sattaminen 

-kun sai laskea hiekkakourallisen hautaan, arkun päälle.

- se kun lähiomaiset, arkun kantajat, peittivät arkun hiekalla.

-kukkien laskeminen haudalle.

 

Kirkkoon kuulumattomien/muiden uskontojen edustajien hautajaisissa en ole käynytkään.

 

Ryhdyin miettimään, mitä omilta hautajaisiltani haluan? Tämä viimeistään vahvistaa, etten ole mikään ateisti. Mutta koska en varsinaisesti kuulu mihinkään uskonryhmään, rituaalit ovat hautajaisten osalta hämärän peitossa.

Hautajaisissa pitäisi mielestäni edelleen olla itkijämummoja, että kaikenlainen itku ja parku, kyynelten ja rään vuodattaminen tulisi yhdellä kertaa sallituksi, ja helpoksi. Inhottaa, kun suomalaisissa hautajaisissa ihmiset(minä mukaan lukien) nyyhkivät niin salaa: sureminenhan on olennainen osa hautajaisia, ei sen pitäisi olla mikään häpeä!

Lisäksi hautajaisten pitäisi kunnioittaa vainajan muistoa. Esim. muistelut ovat yleensä kiven alla, vaikka se olisi juuri tärkeää hautajaisissa: vaihtaa kokemuksia ja muistella hyviä hetkiä. Suomalaiset kun olemme ujoa ja pidättyväistä kansaa, niin pieni ryyppy tai pari ei olisi pahitteeksi muistotilaisuudessa. Maljan voisi nostaa myös vainajan muistolle. Ellei vainaja ollut absolutisti elinaikanaan.

Aitoutta, tunteiden näyttämistä ja vainajan muistelua siis olisin enemmän kaivannut hautajaisiin.

Lisäksi minulla on tunne, että ruumiinvalvojaiset olisivat tärkeä osa vainajan saattelua henkimaailmaan. Niitähän ei varmaan Suomessa enää harrasteta. Uskon, että juuri kuoleman jälkeen henki vielä liikkuu maallisen ruumiin lähistöllä, niin siihen hetkeen rituaalia kaivattaisiin.

Itse hautajaiset sitten ovat enemmän omaisia varten.

 Valkoisella satiinilla 

ei mikään muistuta mummostani.

Hän on mennyt jo.

Valkoinen silkki ja valkoinen, jäykkä pitsi:

Hilda-mummo pukeutui eläessään komeisiin väreihin, hänellä oli silmää.

Hänen elämää uhkuva, rehevä olemus, hymy,

ja avoin syli, lämmin sydän, kaiken anteeksi antava.

Aina huolehtiva, kantava, mummoni.

Pöytä täynnä lihapataa, laatikkoa, pannukakkua, 

ja uunissa lisää tulossa.

Kaikki ne elämää puhkuvat, uhkean kauniit, tunkeilevan hajuiset kukat hautakummun päällä.

Ja hyönteiset, jotka hetken kuluttua valtasivat ne.

Eloton kuori,

kellertävä nukkemummo maan povessa.

(Hän oli mennyt jo, mennyt jo.)

Poikansa viereen haudattuna,

poika isänsä päälle laskettuna,

vuosi sitten.

Ja räikeät kukat haudan kummun päällä

katkaistuna elämän lähteestä,

elämän virrasta,

vielä hetken suitsuttavat mykkää kauneuttaan,

niellen sanoja, joita ei puhuta

 

Ja ehkä hän olisi halunnut mennä heti poikansa perässä,

vuosi sitten,

mutta sydämen pettäessä,

se elvytettiin, keinotekoisesti.

Keinohengitys, keinoelämä.

Harmaat, haituvaiset hiukset tyynyllä, 

hennot luut lepäämässä.

Niin hän sitten ajelehti,

vuoden ajan,

kuin veneessä,

vuoteen omana.

Teki pitkää matkaa.

Ja nyt kun on hautajaisten aika,

hän on mennyt jo.

Hän meni jo.

Aikaa on kulunut siitä kun viimeksi kirjoitin.

Tällävälin tapahtunutta: Olen muuttanut Helsinkiin, valmistunut puolitoista vuotta sitten animaatio-ohjaajaksi. Äiti on asunut kohta kaksi vuotta palvelutalossa: hänellä on dementia, joka on kehittynyt  vähitellen. Ajattelin, että tässä blogissani tulen jatkossa kirjoittamaan enemmän äitini dementiasta, se on kuitenkin niin iso osa elämääni. Tämä kirjoittaminen auttaa ehkä minua pysymään ajan tasalla taudin kulusta, tallentamaan katovia hetkiä. Ehkä myös pystyn hieman antamaan muillekin tietoutta tästä hankalasta taudista samalla.

 

Eilen kävimme veljeni kanssa äidin luona kylässä. Kävimme kävelyllä läheisen lammen rannalla, äiti nautti kukkien keräämisestä. Äiti valitteli väsymystä, mutta samalla pyysi meitä kertomaan vitsejä. Kumpikaan meistä, ei minä eikä veljeni, muistanut yhtäkään. Harmi.

Hoitajat ovat panneet äidin pienen huoneen vaatekaappien ovet lukkoon. Äidin pitää pyytää avain ovien avaamiseen joka kerta erikseen, kun haluaa vaihtaa vaatteita tms. Tämä järkytti minua, mutta vähemmän kuin yleensä tällaiset äidin vapautta rajoittavat toimet ovat järkyttäneet. Hoitajat selittivät, että ovet ovat lukossa, jottei äiti pääse pakkaamaan tavaroitaan. Lähtö kotiin on äidin mielessä jatkuvati (yleinen dementikkojen piirre), ja niin hän sitten pakkaa aina tavaroitaan, haluaa muuttaa kotiin takaisin. Tämä tavaroiden pakkaaminen on tyypillistä dementikoille.  Kivuliasta tässä on tietenkin se, että äidin asunto on myyty, ei hän enää pärjäisi yksin.

 

On outoa, miten samanlaisena toistuvat kaikkien dementiaa sairastavien piirteet. Kun muisti heikkenee, turvallisuuden tunteen tarve vahvistuu. Mitä jää jäljelle, kun muisti ja esimerkiksi seurustelutaidot heikkenevät? Kun äiti puhuu sekavia, yritän nykyään aina miettiä, mikä ajatus siellä takana on, en enää takerru niin paljon yksittäisiin sanoihin. Äiti saattaa sanoa, että Elvi(hänen siskonsa) asuu hänen kanssaan. Todellisuudessa Elvi on soittanut hetki sitten. Tai äiti sanoo, että palvelutalon lähellä on joki, jota pitkin päristelevät veneet. Todellisuudessa jokea ei ole: äiti muistelee varmaan Heinolan keskustassa olevaa virtaa, tai sitten kokee viereisen tien ja sen autojen virran jokena.

 

Paljon vaaditaan omaiselta tässä tilanteessa lämpöä, rakkautta , ymmärrystä ja KÄRSIVÄLLISYYTTÄ, aina uudestaan. Sekä välillä komentamista, kun käytännön asiat pitää saada toimimaan. Vähän niinkuin lasten kanssa.  Oma äly pitää pitää siellä taustalla askartelemassa koko ajan,  mutta esim. keskustelut täytyy käydä tosi perustasoilla. Ei saa väsyä toistamaan samoja asioita monta kertaa, kun äiti unohtaa, mistä ollaan juuri puhuttu. Nyt mennään äidin ehdoilla.

Olen kyllä helpottunut, kun äiti on palvelutalossa, vaikka palvelutaloon liittyy paljon asioita, jotka haluaisin muuttaa paremmiksi, äidilleni paremmin sopiviksi. Sitä vaan yrittää tehdä parhaansa, usein kokee riittämättömyyttä omissa toimissaan, mutta sitä vaan tekee mitä pystyy äidin hyväksi.

Suurin taka-alalla kummitteleva asia on: onko minulla oikeutta olla hoitamatta äitiäni? Aina olen kokenut sen lasten tehtäväksi hoitaa vanhempansa tällaisessa tilanteessa, olen sellaisen kasvatuksen saanut. Mutta myös olen sen monesti todennut, että minusta ei olisi siihen. Äidin vaikea tilanne on jatkunut niin kauan, että se on välillä melkein lannistanut oman elinvoimani.

Schhhhh.Uni vie minut hulluuden partaalle.Tai ei uni, välitila. Keskellä huonetta leijuu suuri sähköpallo, koko huone on täynnä sähköä. Sähkö ritisee ja täyttää tajuntani. Tuntuu kuin olisin valvetajunnan ja unitajunnan välimaastossa. Tunnen kuinka silmäni muljahtelevat, väpättävät, vaikka näen selvästi huoneeni. Pelkään hulluutta, olo on outo. Pakotan silmäni auki ja herään. Tajuntani on vieläkin oudon tuntuinen herättyäni.

Skitso työvaihe meneillään. Ajattelen sataa asiaa kerralla, kunnes aivot väsähtää... Polykarbonaatin heijastavuutta, nuken vaatteiden ompelua, pellavan ominaisuuksia taustamaalauskankaana, karhun rakennetta, käsikirjoitusta ja kuvakulmia, valaisua...Ja sitten väkrätään.

Olis se vaan niin helkkarin hienoa, jos olis jotain vähän enemmän apua tässä nukkeanimaation teossa. Ja enemmän aikaa. Ja kalustoa. Silloin se olisi silkkaa nautintoa. Se yksikin hullu taiteilijanainen, Christiana Cegavske teki Blood tea and red string-nukkeanimaatiota 13 vuotta! Kannattaa muuten tsekata traileri netistä http://www.christianecegavske.com/BloodTeaRedString .Jotain maagista siinä pätkässä on .

Sain tänään idean, että haluaisin tehdä nukkeanimaatiostani kuvakirjan. Siis kuvathan mulla on jo valmiina, ja stilleistä pidän kovastikkin. Sitten vois vaan valmiin tarinan pohjalta kirjoittaa tekstin. Joku hyvä taitto ja ulkoasu, ja a vot.

Animoidut kuvat taas...No ehkä mulla on animoinnissa kehittämisen varaa. Kaikki tosin sanoo, et se on mun tyyli. Joo kökköanimaatio tyyli, ei kiitos. Kehittyä pitää.

 

Ei hitto, Pispalan Hirvitalolla (kulttuurikeskus, jonka toiminnassa oon ollu mukana)oli tulipalo! Palo alkoi jostain kytevästä pesäkkeestä, ja levisi lattialautojen alle galleriahuoneissa. Kyllä on huono tuuri. Jessus. Onneksi sentään yksi talolaisista sattui olemaan alakerrassa samaan aikaan ja sai hälytettyä pian palokunnan apuun havaittuaan savua. Lähinnä arveluttaa, että uusiiko kaupunki vuokrasopimusta, kun tollasta on tapahtunut. Talolla on  onneksi kuitenkin sen verran osaavaa ja aktiivista porukkaa, että varmaan vahingot sinänsä saadaan korjattua. Viimeksi oli kriisi  naapurien valitettua aiheettomasti yöllä meluamisesta, jonka seurauksena meinasi tuo vuokrasopimus loppua. Itse muistan ainoastaan yhden kovaäänisen yötapauksen: mainio, englantilainen katumuusikkobändi Too dumb to die harjoitteli melko myöhään Hirvitalon puutarhassa. Hyvin soitettu orkesterimusiikki jäi mieleen taianomaisena elokuun pimenevässä, lämpimässä illassa...Jos tällaisesta naapurit valittaa niin eivät kyllä ymmärrä hyvän päälle mittään(niinku eivät tietty, mokomat porhot ,älyäkkään).

Näitä koettelemuksia siis on ollut, vaikka meininki on talolla hyvä. Tuntuu kyllä siltä, et Hirvitalo on aivan liian arvokas hävittäväksi.