A pictorial story of how Habana stole my heart.

Happy pirate (picture by Erica).

 Erica and Malecón.

The soft, tropic rain. Comes and goes. 

Red chinese restaurant straight from a Lynch-film.

Another chinese restaurant (my bag disappeared very mystically in this place called Sabor y magia-Taste and magic). 

Nukkumatti (my puppet) taking it easy on our balkony. He enjoyed also being in Habana.

The studio

Women in the studio: Ivette, Yaismelis and Yurina.

Our puppets.

Jasser and Ramiro working on the rooftop with the background art piece of our film.

Me and umbrellas made by Yaismelis (picture by Erica). On the background Habana Libre-hotel.  

Sunrise from my window.

Graffiti in old town.

Pablo and Ivette in Guillermo´s wonderful atelje.

PINAR DEL RIO

On the countryside food was running free on the yard of domestic restaurant. I ate fish.

Cemetery in Habanna

Separation.

Playing at the farewell party.

-kaunis urkumusiikki

-arkun sattaminen 

-kun sai laskea hiekkakourallisen hautaan, arkun päälle.

- se kun lähiomaiset, arkun kantajat, peittivät arkun hiekalla.

-kukkien laskeminen haudalle.

Kirkkoon kuulumattomien/muiden uskontojen edustajien hautajaisissa en ole käynytkään.

Ryhdyin miettimään, mitä omilta hautajaisiltani haluan? Tämä viimeistään vahvistaa, etten ole mikään ateisti. Mutta koska en varsinaisesti kuulu mihinkään uskonryhmään, rituaalit ovat hautajaisten osalta hämärän peitossa.

Hautajaisissa pitäisi mielestäni edelleen olla itkijämummoja, että kaikenlainen itku ja parku, kyynelten ja rään vuodattaminen tulisi yhdellä kertaa sallituksi, ja helpoksi. Inhottaa, kun suomalaisissa hautajaisissa ihmiset(minä mukaan lukien) nyyhkivät niin salaa: sureminenhan on olennainen osa hautajaisia, ei sen pitäisi olla mikään häpeä!

Lisäksi hautajaisten pitäisi kunnioittaa vainajan muistoa. Esim. muistelut ovat yleensä kiven alla, vaikka se olisi juuri tärkeää hautajaisissa: vaihtaa kokemuksia ja muistella hyviä hetkiä. Suomalaiset kun olemme ujoa ja pidättyväistä kansaa, niin pieni ryyppy tai pari ei olisi pahitteeksi muistotilaisuudessa. Maljan voisi nostaa myös vainajan muistolle. Ellei vainaja ollut absolutisti elinaikanaan.

Aitoutta, tunteiden näyttämistä ja vainajan muistelua siis olisin enemmän kaivannut hautajaisiin.

Lisäksi minulla on tunne, että ruumiinvalvojaiset olisivat tärkeä osa vainajan saattelua henkimaailmaan. Niitähän ei varmaan Suomessa enää harrasteta. Uskon, että juuri kuoleman jälkeen henki vielä liikkuu maallisen ruumiin lähistöllä, niin siihen hetkeen rituaalia kaivattaisiin.

Itse hautajaiset sitten ovat enemmän omaisia varten.

ei mikään muistuta mummostani.

Hän on mennyt jo.

Valkoinen silkki ja valkoinen, jäykkä pitsi:

Hilda-mummo pukeutui eläessään komeisiin väreihin, hänellä oli silmää.

Hänen elämää uhkuva, rehevä olemus, hymy,

ja avoin syli, lämmin sydän, kaiken anteeksi antava.

Aina huolehtiva, kantava, mummoni.

Pöytä täynnä lihapataa, laatikkoa, pannukakkua, 

ja uunissa lisää tulossa.

Kaikki ne elämää puhkuvat, uhkean kauniit, tunkeilevan hajuiset kukat hautakummun päällä.

Ja hyönteiset, jotka hetken kuluttua valtasivat ne.

Eloton kuori,

kellertävä nukkemummo maan povessa.

(Hän oli mennyt jo, mennyt jo.)

Poikansa viereen haudattuna,

poika isänsä päälle laskettuna,

vuosi sitten.

Ja räikeät kukat haudan kummun päällä

katkaistuna elämän lähteestä,

elämän virrasta,

vielä hetken suitsuttavat mykkää kauneuttaan,

niellen sanoja, joita ei puhuta

Ja ehkä hän olisi halunnut mennä heti poikansa perässä,

vuosi sitten,

mutta sydämen pettäessä,

se elvytettiin, keinotekoisesti.

Keinohengitys, keinoelämä.

Harmaat, haituvaiset hiukset tyynyllä, 

hennot luut lepäämässä.

Niin hän sitten ajelehti,

vuoden ajan,

kuin veneessä,

vuoteen omana.

Teki pitkää matkaa.

Ja nyt kun on hautajaisten aika,

hän on mennyt jo.

Hän meni jo.

Tällävälin tapahtunutta: Olen muuttanut Helsinkiin, valmistunut puolitoista vuotta sitten animaatio-ohjaajaksi. Äiti on asunut kohta kaksi vuotta palvelutalossa: hänellä on dementia, joka on kehittynyt  vähitellen. Ajattelin, että tässä blogissani tulen jatkossa kirjoittamaan enemmän äitini dementiasta, se on kuitenkin niin iso osa elämääni. Tämä kirjoittaminen auttaa ehkä minua pysymään ajan tasalla taudin kulusta, tallentamaan katovia hetkiä. Ehkä myös pystyn hieman antamaan muillekin tietoutta tästä hankalasta taudista samalla.

Eilen kävimme veljeni kanssa äidin luona kylässä. Kävimme kävelyllä läheisen lammen rannalla, äiti nautti kukkien keräämisestä. Äiti valitteli väsymystä, mutta samalla pyysi meitä kertomaan vitsejä. Kumpikaan meistä, ei minä eikä veljeni, muistanut yhtäkään. Harmi.

Hoitajat ovat panneet äidin pienen huoneen vaatekaappien ovet lukkoon. Äidin pitää pyytää avain ovien avaamiseen joka kerta erikseen, kun haluaa vaihtaa vaatteita tms. Tämä järkytti minua, mutta vähemmän kuin yleensä tällaiset äidin vapautta rajoittavat toimet ovat järkyttäneet. Hoitajat selittivät, että ovet ovat lukossa, jottei äiti pääse pakkaamaan tavaroitaan. Lähtö kotiin on äidin mielessä jatkuvati (yleinen dementikkojen piirre), ja niin hän sitten pakkaa aina tavaroitaan, haluaa muuttaa kotiin takaisin. Tämä tavaroiden pakkaaminen on tyypillistä dementikoille.  Kivuliasta tässä on tietenkin se, että äidin asunto on myyty, ei hän enää pärjäisi yksin.

On outoa, miten samanlaisena toistuvat kaikkien dementiaa sairastavien piirteet. Kun muisti heikkenee, turvallisuuden tunteen tarve vahvistuu. Mitä jää jäljelle, kun muisti ja esimerkiksi seurustelutaidot heikkenevät? Kun äiti puhuu sekavia, yritän nykyään aina miettiä, mikä ajatus siellä takana on, en enää takerru niin paljon yksittäisiin sanoihin. Äiti saattaa sanoa, että Elvi(hänen siskonsa) asuu hänen kanssaan. Todellisuudessa Elvi on soittanut hetki sitten. Tai äiti sanoo, että palvelutalon lähellä on joki, jota pitkin päristelevät veneet. Todellisuudessa jokea ei ole: äiti muistelee varmaan Heinolan keskustassa olevaa virtaa, tai sitten kokee viereisen tien ja sen autojen virran jokena.

Paljon vaaditaan omaiselta tässä tilanteessa lämpöä, rakkautta , ymmärrystä ja KÄRSIVÄLLISYYTTÄ, aina uudestaan. Sekä välillä komentamista, kun käytännön asiat pitää saada toimimaan. Vähän niinkuin lasten kanssa.  Oma äly pitää pitää siellä taustalla askartelemassa koko ajan,  mutta esim. keskustelut täytyy käydä tosi perustasoilla. Ei saa väsyä toistamaan samoja asioita monta kertaa, kun äiti unohtaa, mistä ollaan juuri puhuttu. Nyt mennään äidin ehdoilla.

Olen kyllä helpottunut, kun äiti on palvelutalossa, vaikka palvelutaloon liittyy paljon asioita, jotka haluaisin muuttaa paremmiksi, äidilleni paremmin sopiviksi. Sitä vaan yrittää tehdä parhaansa, usein kokee riittämättömyyttä omissa toimissaan, mutta sitä vaan tekee mitä pystyy äidin hyväksi.

Suurin taka-alalla kummitteleva asia on: onko minulla oikeutta olla hoitamatta äitiäni? Aina olen kokenut sen lasten tehtäväksi hoitaa vanhempansa tällaisessa tilanteessa, olen sellaisen kasvatuksen saanut. Mutta myös olen sen monesti todennut, että minusta ei olisi siihen. Äidin vaikea tilanne on jatkunut niin kauan, että se on välillä melkein lannistanut oman elinvoimani.

Olis se vaan niin helkkarin hienoa, jos olis jotain vähän enemmän apua tässä nukkeanimaation teossa. Ja enemmän aikaa. Ja kalustoa. Silloin se olisi silkkaa nautintoa. Se yksikin hullu taiteilijanainen, Christiana Cegavske teki Blood tea and red string-nukkeanimaatiota 13 vuotta! Kannattaa muuten tsekata traileri netistä http://www.christianecegavske.com/BloodTeaRedString .Jotain maagista siinä pätkässä on .

Sain tänään idean, että haluaisin tehdä nukkeanimaatiostani kuvakirjan. Siis kuvathan mulla on jo valmiina, ja stilleistä pidän kovastikkin. Sitten vois vaan valmiin tarinan pohjalta kirjoittaa tekstin. Joku hyvä taitto ja ulkoasu, ja a vot.

Animoidut kuvat taas...No ehkä mulla on animoinnissa kehittämisen varaa. Kaikki tosin sanoo, et se on mun tyyli. Joo kökköanimaatio tyyli, ei kiitos. Kehittyä pitää.

Näitä koettelemuksia siis on ollut, vaikka meininki on talolla hyvä. Tuntuu kyllä siltä, et Hirvitalo on aivan liian arvokas hävittäväksi.

I took a part to an animationfestival in Middle-France, in a town called Bourboulle.  I flew to Paris first (forgive me o´ dear nature, I´ll never fly again, unless I HAVE TO) . There I met Swami who had had his own paths.

I just love the elegant beauty of Paris.  We also met very much nice people on our trip. You just have to speak a little bit France and be polite, everything will be fine.

A View from our first couchsurfing-host's window. We got a room from one French-Korean family, who were grazy in a nice way. They allways treated us  with noodles, which we cooked in their tiny kitchen. Thank you Jeff and the family...

Ok, This is La Bourboule, a town in Middle France, where they held an filmfestival for children. It was called Plain la Bobine. This is the view from our hotel's window. When we arrived, it feld like arriving to a dream place. The town is situated high in the mountains. There was a scent of pinetrees everywhere and it was so beautiful in this old, belle epoque-styled town.

The bear and mr sandman from our animation Frozen visitor, which I was representing there. They seemed to like it there. All the children where so enthustiastic meeting these guys.

Party in the roof of old casino, which served as a festival centre.

Sami and Mrs and Mr Tender from Estonia, we enjoyed their company very much.

We hitch-hiked in the mountains to Hauterivers to see the temple of one special postman called Ferdinad Cheval. Hitch-hiking was easy allthough we spoke lousy French to locals(who usually didn't speak English at all). One nice lady even took us to her place to sleep and we spent a very nice evening there, chating with her and her huspand

Here we are in Palais Ideal, in Haute Rivers. That's me, happy as a bird doing some flamenco moves to suit the fantastic surroundings...It was truly magical there. I feld like being face to face to Mr Cheval's spirit.

Valpuri, who is pregnat , had this symbolic costume with an egg in the nest...

Flamma´s dragon at Pyykkipuisto.

Flamma´s performers opposite Hirvitalo.(Picture by Swami)

Me enjoying the sunny weather at Hirvitalo´s yard. Kristiina made this fantastic fan as a present for me.(Pictures by Swami)

The main happenig area in Taidelehto.

Punch and Pravda played a great gig there.

There were a lot of audience there, about hundred people visited during the saturday...

Grönlund and it´s hellhorse were also there (art by Swami Maalas).

On sunday we had free food for hungry people and tango&satie as soul food.

(Picture by Swami)

Viime viikonloppuna olin pitkästä aikaa äidin luona Heinolassa. Olin hyvähermoinen ja kiltti loppumetreille. Mutta sitten kun olin lähdössä ja äiti oli lähdössä saattamaan minua bussiasemalle, niin häneltä hukkui avain. Hermostuin: kiroilin ja möykkäsin kuin mikäkin paviaani.  Siinä korostui sitten sairaan äitini heikkous ja avuttomuus ja sehän se on oikeasti se, mikä minua vaivaa. Hauras äiti.

Viikonlopun klassikkokysymys hänen suustaan tälläkertaa kuului:" Kukas se sun isäs olikaan?". Selvisihän se sitten muistelemalla, että äiti ei ole ilmeisesti muiden kuin Heimo Armaan kanssa lapsia tehnyt. Samaan mustanaukon hetkeen ajottui se, kun hän näytti minulle lapsen piirustusta ja kysyi: "Kuinkas vanha se sun pikkumies olikaan, kun näin hyvin jo piirtää?". Kyseinen piirustus oli äidin nuorimman siskon, Eevan pojan Jussin piirtämä. Äiti on aiemminkin sekoittanut minun ja Eevan nimet keskenään, mutta nyt ensimmäistä kertaa sekoitti meidät henkilöinäkin. Se on pelottavaa.

Kaupassa oli taas vähän outoa miettiä, että mitä äiti vielä osaisi ruokatarpeista valmistaa. Hernekeiton? Ruuanlaittotaidon kanssa on vähän niin ja näin, tai ainakaan hän ei kokkaa. Äidin luona voi tehdä hyvän ihmisen harjoituksia, niitä toteutin mm. hieromalla äidin hartioita, pesemällä hänen tukkanasa, selkänsä ja saunansa sekä leipomalla sämpylöitä ja ostamalla äitienpäiväorvokin. Yritin kaikin tavoin olla läsnä. Äiti olikin sitten vastaavasti pirteä, tanssahtelikin jopa vähän iskelmän tahtiin, niinkuin silloin ennen. Kuuntelimme radiosta Topi Sorsakosken Surujen kitaraa ja äiti kyynelehti. Silloin kun järki himmentyy niin tunnepuoli vastaavasti tulee vahvemmin esille.

Jokin alitajuinen yhteys meillä vieläkin on, vaikka äidillä järki jättää ja kroppa pettää. Hän oli tehnyt kollaasiin seinälleen, jossa  muotokuvani pään kohdalle oli ripustanut sydämen muotoisen, kuorrutetun piparin. Itse olin juuri viime aikoina miettinyt tekemääni omakuvaa, kts.kuva yllä. Tämä metafyysinen yhteys on jotenkin lohduttava.