Aikaa on kulunut siitä kun viimeksi kirjoitin.

Tällävälin tapahtunutta: Olen muuttanut Helsinkiin, valmistunut puolitoista vuotta sitten animaatio-ohjaajaksi. Äiti on asunut kohta kaksi vuotta palvelutalossa: hänellä on dementia, joka on kehittynyt  vähitellen. Ajattelin, että tässä blogissani tulen jatkossa kirjoittamaan enemmän äitini dementiasta, se on kuitenkin niin iso osa elämääni. Tämä kirjoittaminen auttaa ehkä minua pysymään ajan tasalla taudin kulusta, tallentamaan katovia hetkiä. Ehkä myös pystyn hieman antamaan muillekin tietoutta tästä hankalasta taudista samalla.

 

Eilen kävimme veljeni kanssa äidin luona kylässä. Kävimme kävelyllä läheisen lammen rannalla, äiti nautti kukkien keräämisestä. Äiti valitteli väsymystä, mutta samalla pyysi meitä kertomaan vitsejä. Kumpikaan meistä, ei minä eikä veljeni, muistanut yhtäkään. Harmi.

Hoitajat ovat panneet äidin pienen huoneen vaatekaappien ovet lukkoon. Äidin pitää pyytää avain ovien avaamiseen joka kerta erikseen, kun haluaa vaihtaa vaatteita tms. Tämä järkytti minua, mutta vähemmän kuin yleensä tällaiset äidin vapautta rajoittavat toimet ovat järkyttäneet. Hoitajat selittivät, että ovet ovat lukossa, jottei äiti pääse pakkaamaan tavaroitaan. Lähtö kotiin on äidin mielessä jatkuvati (yleinen dementikkojen piirre), ja niin hän sitten pakkaa aina tavaroitaan, haluaa muuttaa kotiin takaisin. Tämä tavaroiden pakkaaminen on tyypillistä dementikoille.  Kivuliasta tässä on tietenkin se, että äidin asunto on myyty, ei hän enää pärjäisi yksin.

 

On outoa, miten samanlaisena toistuvat kaikkien dementiaa sairastavien piirteet. Kun muisti heikkenee, turvallisuuden tunteen tarve vahvistuu. Mitä jää jäljelle, kun muisti ja esimerkiksi seurustelutaidot heikkenevät? Kun äiti puhuu sekavia, yritän nykyään aina miettiä, mikä ajatus siellä takana on, en enää takerru niin paljon yksittäisiin sanoihin. Äiti saattaa sanoa, että Elvi(hänen siskonsa) asuu hänen kanssaan. Todellisuudessa Elvi on soittanut hetki sitten. Tai äiti sanoo, että palvelutalon lähellä on joki, jota pitkin päristelevät veneet. Todellisuudessa jokea ei ole: äiti muistelee varmaan Heinolan keskustassa olevaa virtaa, tai sitten kokee viereisen tien ja sen autojen virran jokena.

 

Paljon vaaditaan omaiselta tässä tilanteessa lämpöä, rakkautta , ymmärrystä ja KÄRSIVÄLLISYYTTÄ, aina uudestaan. Sekä välillä komentamista, kun käytännön asiat pitää saada toimimaan. Vähän niinkuin lasten kanssa.  Oma äly pitää pitää siellä taustalla askartelemassa koko ajan,  mutta esim. keskustelut täytyy käydä tosi perustasoilla. Ei saa väsyä toistamaan samoja asioita monta kertaa, kun äiti unohtaa, mistä ollaan juuri puhuttu. Nyt mennään äidin ehdoilla.

Olen kyllä helpottunut, kun äiti on palvelutalossa, vaikka palvelutaloon liittyy paljon asioita, jotka haluaisin muuttaa paremmiksi, äidilleni paremmin sopiviksi. Sitä vaan yrittää tehdä parhaansa, usein kokee riittämättömyyttä omissa toimissaan, mutta sitä vaan tekee mitä pystyy äidin hyväksi.

Suurin taka-alalla kummitteleva asia on: onko minulla oikeutta olla hoitamatta äitiäni? Aina olen kokenut sen lasten tehtäväksi hoitaa vanhempansa tällaisessa tilanteessa, olen sellaisen kasvatuksen saanut. Mutta myös olen sen monesti todennut, että minusta ei olisi siihen. Äidin vaikea tilanne on jatkunut niin kauan, että se on välillä melkein lannistanut oman elinvoimani.