Kävin viime viikolla katsastamassa Lahden taidemuseon sarjakuvanäyttelyn. Siellä oli kaikenlaista  kiintoisaa, joskin taso oli kovin heittelevää. Huippua oli nähdä Anke Feuchtenbergin orginaalisarjakuvia, hänellä kun on niin mehevä, vahva mustavalkotodellisuus.

Feuchtenbergiltä oli mukana myös vähän kömpelöitä (kuin viivatesterillä kuvattuja) surrealistisia animaatioita, joissa nainen kilvoittelee auringon kanssa. Tämän Anken tyyli ja tarinankerronta sopii kovin hyvin animaatioon. Kyseenalaistaa sen, tarvitseeko piirrosanimaation aina olla niin kliinistä, hiottua. Tarjolla oli myös muidenkin (sarjakuva-)taiteilijoiden hengästyttäviä, rajattomia animaatioita. Katja Tukiaiselta oli mainio leluhoure, joka oli kuvattu kaitafilmille.Nukkena eri lelujen osista rautalangalla yhdisteltyt sekasikiöt. Kaunista kiillettä ja jotenkin painajaismainen meininki. Matti Hagelberg oli koonnut maanisia sekoiluja, muun muassa täysin järkeä vailla olevan, häsläävän  kiekko-ottelun itsetekemillä nukeillaan. Ja voi pojat, olihan siellä muutakin. Kuten hyvin ruma, täytetyillä oravilla kuvattu satu.

Mutta kylläpä vapautti! Ja olen melko vakuuttunut että koulun jälkeen teen hyvällä halulla vastaavanlaisia kokeiluja. Ainakin kaitafilmikameralla kuvattuja esineanimaatioita ja rentoja piirrosjuttuja! Tykkään kyllä piirrosanimaatiosta tekniikkana, mutta jotenkin se on aina niin jäykkää. Niskat menee jumiin ja päätä särkee.

Ja animaation piti olla hauskaa...Onhan se: maagista ja maanista. Melkoisia mahdollisuuksia sisällään pitävä taidemuoto.