Huh, aika juoksee. Tahdon olla metsien prinsessa. Alpo Jaakolaa oon tutkinu viimeaikoina. Loimaan omaa mestaria, patsaspuistomiestä ja suurta taiteilijaa, mystikkoa.

Mulla on toinen jalka paljas, mullassa.Toinen jalka kengitettynä asfaltilla.Mehtäläinen.

Taidelehdossa kun haravoin viikonloppuna niin muistui mieleen maayhteys. Tekee mieli työntää sormet multaan, hengittää maan vahvaa tuoksua. Aurinko tekee mut hulluks. Tämä kiihkeys, luontokappaleen valtaava.

Kevät tuo pörriäiset ja juopot kaduille. Yks, keski-ikäinen, rujon näköinen,  pysäytti mut monta kertaa baarista tullessaan keskellä kirkkainta päivää.Huitas tissiin ja sanoi: Hei beibi... Nyrkistään rehotti ryppyinen kakskybäinen, sylki päin kasvoja innoissaan selittäessään, silmät seiso päässä, olisi tarjonnut olutta seuraavassa baarissa. No kiva tarjous, mutta ehkä ei ollenkaan.

Mut hei, pitäs ehkä osata sympatiseerata juoppoja, raunoja, mäkisiä. Juuri juolahti mieleen, että ehkä joillain ei ole ollut muita pakokeinoja ympäristön asettamasta normielämästä. Nykyään on sekin vaihtoehto, että opiskelee ja haahuaa venyteltyä nuoruutta, ihan sallitusti. Aika harvalla on loppujen lopuksi kovin selkeät sävelet ja suunnat elämästään.