Viime viikonloppuna olin pitkästä aikaa äidin luona Heinolassa. Olin hyvähermoinen ja kiltti loppumetreille. Mutta sitten kun olin lähdössä ja äiti oli lähdössä saattamaan minua bussiasemalle, niin häneltä hukkui avain. Hermostuin: kiroilin ja möykkäsin kuin mikäkin paviaani.  Siinä korostui sitten sairaan äitini heikkous ja avuttomuus ja sehän se on oikeasti se, mikä minua vaivaa. Hauras äiti.

Viikonlopun klassikkokysymys hänen suustaan tälläkertaa kuului:" Kukas se sun isäs olikaan?". Selvisihän se sitten muistelemalla, että äiti ei ole ilmeisesti muiden kuin Heimo Armaan kanssa lapsia tehnyt. Samaan mustanaukon hetkeen ajottui se, kun hän näytti minulle lapsen piirustusta ja kysyi: "Kuinkas vanha se sun pikkumies olikaan, kun näin hyvin jo piirtää?". Kyseinen piirustus oli äidin nuorimman siskon, Eevan pojan Jussin piirtämä. Äiti on aiemminkin sekoittanut minun ja Eevan nimet keskenään, mutta nyt ensimmäistä kertaa sekoitti meidät henkilöinäkin. Se on pelottavaa.

Kaupassa oli taas vähän outoa miettiä, että mitä äiti vielä osaisi ruokatarpeista valmistaa. Hernekeiton? Ruuanlaittotaidon kanssa on vähän niin ja näin, tai ainakaan hän ei kokkaa. Äidin luona voi tehdä hyvän ihmisen harjoituksia, niitä toteutin mm. hieromalla äidin hartioita, pesemällä hänen tukkanasa, selkänsä ja saunansa sekä leipomalla sämpylöitä ja ostamalla äitienpäiväorvokin. Yritin kaikin tavoin olla läsnä. Äiti olikin sitten vastaavasti pirteä, tanssahtelikin jopa vähän iskelmän tahtiin, niinkuin silloin ennen. Kuuntelimme radiosta Topi Sorsakosken Surujen kitaraa ja äiti kyynelehti. Silloin kun järki himmentyy niin tunnepuoli vastaavasti tulee vahvemmin esille.

Jokin alitajuinen yhteys meillä vieläkin on, vaikka äidillä järki jättää ja kroppa pettää. Hän oli tehnyt kollaasiin seinälleen, jossa  muotokuvani pään kohdalle oli ripustanut sydämen muotoisen, kuorrutetun piparin. Itse olin juuri viime aikoina miettinyt tekemääni omakuvaa, kts.kuva yllä. Tämä metafyysinen yhteys on jotenkin lohduttava.