Eilen oltiin Swamin kans siivoamassa Taidelehtoa: Asettamassa kiviä paikoilleen, keräämässä pullonsiruja, harvoimassa, korjaamassa takamajaa ja uudisraivaajien mökkiä. Tänä keväänä riesana on vandaalit, jotka ovat mielivaltaisesti hajottaneet paikkoja. On kuitenkin mahtavaa nähdä työnsä jälki.

Pyhä paikka, lehto. Siellä tuntuu todella hyvältä olla, elää. Me puistovahdit pakerramme tätä erityistä paikkaa ilman palkkaa. Olemme velvoittaneet itsemme pitämään siitä huolen kiintymällä siihen.Olo on kuin pakanallisessa Muumilaaksossa.

Ei kompromisseja. Teen vain sellaista työtä, mitä haluan tehdä. Ja sen teen hyvin. Vaikka ilmaiseksi.

Nukkua ulkona tiipiissä. Kivuta majaan ja keinua puun sylissä. Hengittää savun tuoksua, raikasta ilmaa. Kuulostella yöllisiä ääniä: rapinoita, lintuja, eläimiä, ihmisiäkin.  Savuaukossa jokunen tähti. Pyrähtää juoksuun ja järveen.Se on elämää.

Jutella satunnaisten ja tuttujen, yllätysvieraiden kanssa. Tulien ääressä puhutaan vain kiinnostavista asioista. Syödään, juodaan mitä on, ja se riittää kyllä kaikille. Oli vieraita yksi tai kymmenen. Joku tarjoaa tupakit, kääritään. Savu katoaa tiipiin savuaukosta yöhön.

/Ihan turhaan ihmiset sulkee itsensä kesälläkin sisälle, eristäytyneeseen tilaan, suojaan ulkomaailmalta. Mutta Taidelehtoon elävät ihmiset tahtovat tehdä oman majan, johon kivuta. Nostaa köysitikkaat perässään ylös, uneksia rauhassa puiden latvojen katveessa.

Taidelehtoa rakastavat lapset- ne ymmärtävät sen hengen. Lehto vetää lapsia puoleensa kuin autiot talot ja muut villit maastot. Paikat, joissa ei ole rajoja, vain tilaa mielikuvitukselle liikkua.

Pyhä paikka. Vahva. Suden levoton mielikin siellä rauhottuu. Paluu perusasioiden ääreen.